Tuliko minusta sittenkin aikuinen

Nyt tuntuu, että asiat on tällä hetkellä niin hyvin kuin mahdollista olla. On työ, on oma kämppä, on kivoja juttuja tulevaisuuteen ja ennen kaikkea pitkästä aikaa hyvä olla omissa nahoissa. Tästä kaikesta kiitollisuudesta inspiroituneena ja kevätauringosta energisöityneenä on aika julistaa uusi aikakausi alkaneeksi!

Se on aikakausi, jolle minä sanoin pitkään, että ei ikinä.

Minä en ikinä halua työskennellä toimistossa. Minä en ikinä mene kaupalliselle alalle tai kiinnostu edes moisesta.

Minua on jo aiemmin varoiteltu ehdottomuudestani tiettyjen asioiden suhteen ja pienestä naiiviudesta, joka edelleen näkyy välillä tavassani katsoa maailmaa uhmakkain silmin. Todellisuudessahan muutokset suuntaan tai toiseen ovat lähes aina vain hyvästä.

Valmistuin virallisesti kosmetologiksi joulukuussa ja kahden vuoden rupeamaa juhlittiin unohtumattomasti ystävien ja läheisten kesken tammikuussa. Kroppani valtaa edelleen hieman etova olo kun muistelen sitä seuraavan aamun olotilaa ja raahautumistani pitkin Lieksan Lidlin käytävää krapulan helpotuksen toivossa. Illasta jäi kuitenkin ihania muistoja mitä myöhemmin vaalia ja muistan (hämärästi) viinihuurteen läpi miettineeni miten kiitollinen olen näistä kaikista ihmisistä tässä huoneessa. Päälimmäisin fiilis illasta kokonaisuudessaan on kiitollisuus.

Ohi on!

Marraskuussa rämmin siis opintoni loppuun. Kirjaimellisesti. Itse kouluun meneminen ei motivoinut  enää ollenkaan. Joulukuu oli minulle taas paljon parempi kuukausi, nautin niin suuresti työstäni Stockmannilla, että edes jouluaatton viettäminen tavaratalossa ei haitannut. Töiden lomassa pohdin paljon seuraavaa vuotta ja työkuvioitani. Voisin toki hakea Stockmannille vakituisten joukkoon. Voisin toki lähteä Maltalle takaisin, mutta sekään ei saanut sieluani täysin syttymään. Sen sijaan bongasin työpaikkailmoituksista asiakaspalvelijan paikan finanssialalle. Työhaastattelussa kerroin ettei minulta löydy kaupallista koulutusta, mutta enemmänkin intoa oppia ja halua kehittyä työtä tekemällä. Nyt on tullut reilu kuukausi täyteen kyseisessä työpaikassa.

Rakastan kosmetiikkaa. Rakastan meikkejä ja erityisesti värejä. Luonnonkosmetiikka tulee aina olemaan minulle lähimpänä sydäntäni. Haluan luomivärikokoelmani muistuttavan vielä joku päivä Tikkurilan värikarttaa. Tulevaisuudessa kun joku kysyy löytyykö sinulta sitä ysärin sinistä luomiväriä voin sanoa kyllä, halutatko sähkönsinistä ripsiväriä myös. Kosmetologin opintojeni edetessä minulla kuitenkin heräsi kiinnostus enemmän myös myymiseen ja markkinointiin. En osaa selittää mikä teki itselläni käännöksen, että bisnesmaailma tuntuu tällä hetkellä paljon kutsuvammalta. Viimeisestä kahdesta vuodesta jäi kuitenkin kokonaisuudessaan enemmän itselleni oppeja elämään kuin mistään muusta aiemmasta koulustani.

Asuin opintojeni aikana solussa eikä minulla alunperin ollut kiirettä muuttaa kunnes lopulta sain vain tarpeekseni ja aloin katselemaan Helsingin asuntoilmoituksia. Opiskeleminen ja soluasuminen ovat asioita joista olen saanut toistaiseksi tarpeekseni. Joten vuosi 2019 alkoi minulle ei pelkästään uudella työpaikalla vaan myös ensimmäisellä omalla kodilla Helsingissä. Tästä päästäänkin toiseen “Mari ei ikinä”. En ikinä halua asua Helsingissä. Juuri nyt en voisi kuvitella asuvani missään muualla. Olen löytänyt paikan, mikä tuntuu pitkästä aikaa kodilta.

Elämä on niin hassua. Asia mikä pari vuotta sitten tuntui niin kaukaiselta ja mahdottomalta onkin tämän päivän todellisuutta. Olen aina ollut todella intuitiivinen ja laitan paljolti elämääni aina kohtalon kannateltavaksi. Tästä syystä minun on välillä todella vaikeaa tehdä päätöksiä. Jaksan aina uskoa, että elämä kantaa ja kaiken tapahtuvan syystä. Se, että olen päässyt tähän pisteeseen on vaatinut paljon. Polku ei ole todellakaan ollut suora, mutta sitäkin opettavaisempi.

Mulla on mielikuva, että aikuiset juo viskiä. Sisältö vaan puuttuu.

Joten kun herään aina uuteen maanantaiaamuun nykyisestä asunnostani, haparoin kahvinkeitintä päälle puoliunessa ja meikkaan viimeisen päälle vaikka olen asiakkaiden kanssa tekemisissä puhelimitse, junaan päästessäni aina mietin – onnellisuus on kai sitä ettei vituta joka päivä. Kai tätä sanotaan sitten myös aikuistumiseksi kun on todella innoissaan höyrysilitysraudan ostamisesta.

Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Name and email are required